keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Kiitollisuus

Olen mielestäni liian monesti puhunut ja kirjoittanut siihen sävyyn, että elämä olisi yhtä kärsimystä ja tuskaa. Ihminen, joka siis minäkin vain olen, liian helposti kertoo asisoista mitkä ovat pielessä ja on hiljaa silloin kun elämä soljuu hyvin eteenpäin. Olen joskus ihan tosissaankin kapinoinut sitä vastaan mutta en ole onnistunut siinä projektissa kovinkaan hyvin. Vanha sananlasku jo sen todistaa: "kiittämättömyys on maailman palkka". Muistan elävästi kun kolmisen vuotta sitten olin sairaalassa hoidettavana leikkauksen jälkeen niin vilpittömästi esitin kiitokseni hoitajille hyvästä hoidosta. Se sai hämmentyneitä vastaanottoja, koska minulla on sellainen tunne, että kovinkaan moni ei muista kiittää ihan perusasioista. Pienestä asti äitini opetti minulle kouluun tai töihin mennessä, että muista kiittää ruo'asta. Se kannattaa tosiaan muistaa. Suomalainen ruoka kun kestää laadussaan jopa kriittisemmänkin kansainvälisen vertailun. Jos niinkin itsestäänselvästä asiasta muistaisi kiittää edes joka viikko tai ainakin kerran kuukaudessa olisi se hieno asia. Ja jottei sanoma nyt menisi ihan ohi niin minä olen tällä hetkellä kiitollinen siitä, että minulla on hyvä olla.

Tämän talven aikana olemme psykologin kanssa miettineet mennyttä elämää ja lähtökohta on ollut siinä mitä hyvää on tarttunut matkaan. Olen ainakin huomannut sen, että pystyn selviytymään haastavistakin tilanteista vaikka se välillä tekeekin kipeää. Loppujen lopuksi alkaakin näyttämään siltä, että jos elämä välillä ottaa niin se myös antaa. Tuskin tätäkään kirjoittaisin jos tiettyjä asioita ei olisi tapahtunut. Eli olen löytänyt itsestäni sellaisia piirteitä, jotka muuten olisi jäänyt löytymättä. Minä kyllä olen aina tykännyt kirjoittaa mutta en ole halunnut paneutua asiaan kunnolla aikaisemmin. Kirjoitin peruskoulussa aineitakin vain sen verran kuin oli pakko. Opettaja hiukan oli harmissaan siitä kun minulla oli kuitenkin juoni ihan hyvä mutta tarina jäi aina kesken. Pienellä panostuksella olisin voinut pärjätä hyvinkin. Ajattelin silloin, ettei minulle ole tulevaisuudessa mitään hyötyö niin olin laiska. Mutta kuinkas kävikään. Viisitoista vuotta myöhemmin löydän itseni kirjoittamasta. Sen sijaan viihdyin luistimien päällä paljon kun ajattelin siitä olevan tulevaisuudesss apua ja nyt haaveilen vielä joskus luistelevani.

Asiat alkavat menemään parempaan suuntaan kunhan vaan jaksaa taistella. Ennemmin tai myöhemmin.

Timppa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti