maanantai 9. tammikuuta 2017

Alkuvuoden ajatuksia

Mietin aivan liian usein, mitä minä olisin jos en olisi koskaan vammautunut. Sinällään turha ajatella sellaisia mutta aivan liian usein se pälkähtää päähän. Kun elämässä tulee vaikeita tilanteita niin sen taakse on yllättävän helppo piiloutua. Hyvinä päivinä mietin asiaa toiselta kantilta. Ajatus on käynyt monta kertaa mielessä, mitä ongelmia minulla olisi jos en olisi koskaan vammautunut. 

Vaikeinta on ollut hyväksyä se tosiasia, että persoonani vammautumisen jälkeen on muuttunut tyystin toisenlaiseksi. Se, että olen vähän hitaampi kuin ennen vammautumista käy hermoilleni välillä todella raskaasti. Olen paljon äkkipikaisempi kuin aikaisemmin, mikä aiheuttaa arjessa ikäviä tilanteita. Tekisi mieli aina selittää, että en kerta kaikkiaan voinut tuollekaan sanomiselleni mitään mutta olen aina jäänyt yksin miettimään asiaa. Mieleen on tullut vain kysymys, että miksi minä olen tällainen? Miksi en ole niin kuin kaikki muut? Tunnen oloni pääsäänöisesti aika orvoksi, koska koen olevani valuvikainen ihminen enkä ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä, että mitä jos se johtuukin minun aivovammasta? Se vamma on niin vaikea hyväksyä enkä ole kenellekään koskaan kertonut, miten vammani mahdollisesti vaikuttaa minuun ja minun käyttäytymiseen.
 Pikku hiljaa olen alkanut hyväksymään vammani, vaikka se sattuukin paljon. Tällä hetkellä tuntuu, että olen henkisesti vereslihalla. Pienikin loukkaus tuntuu todella pahalle enkä minä voi sille mitään. Tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan asia kehittyy. Uskon, että parempaa on luvassa.

Timppa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti