torstai 29. joulukuuta 2016

Joskus nuorempana näin elämäni päivä kerrallaan elämänä. Luonnollisestikaan ei tullut mietittyä asioita yhtään seuraavaa päivää pidemmälle. Tämä näkyi niin monessa asiassa lepsuiluna ja asioiden siirtelyllä, että minua oikein pelotti. Tiesin, että tuleva tilipäivä on vielä edessä mutta en osannut aavistaa, että se päivä tulee olemaan vuonna 2016, tarkemmin sanottuna se päivä venyi koko vuodeksi. 

Olen jo aikaisemmin kertonut vammautumisestani niin en nyt aloita kertomaan asiasta sen tarkemmin. Pitkään peittelin vammautumisen aiheuttamia arpia hyvin tarkasti. En koskaan halunnut näyttäytyä ne esillä kenellekään. Pahimmat arvet ovat jalkojen alaosassa niin käytännössä se tarkoitti sitä, että olin pitkät housut jalassa enkä pitänyt shortseja ja käynyt uimahalleissa tai julkisilla paikoilla uimassa. En ymmärtänyt sitä tosia asiaa, että todennäköisesti kukaan ei niistä välittäisi mitään. Koin hyvin kiusalliseksi sen jos joku kiinnittää niihin mitään huomiota niin paras ratkaisu oli se, että peitin ne. Tämä taas aiheutti sen, että jouduin koko ajan keskittymään siihen, ettei kukaan vain huomaa mitään. Se oli hyvin raskasta.

Viime kesänä päätin kuitenkin ottaa härkää sarvista kiinni ja alkaa liikkumaan shortseilla kun sellainen keli vain tulee eikä kukaan todellakaan kiinnittänyt minuun mitenkään erityisemmin huomiota, joten sain olla kuin kuka tahansa muukin - jopa arvet paljaana. Tämä oli hyvin vapauttavaa, vaikka ennen tuota mietin, että mitäköhän tästäkin tulee. Tein asian kanssa henkistä valmistautumista useiden kuukausien ajan. Suoremmin sanottuna siis keräsin rohkeutta.

Tärkein sanomani siis on se, että uskaltaa olla vapaita arpien kassa tai ilman.

Timppa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti