tiistai 17. toukokuuta 2016

Lapsen mieli

Olin todellakin vammautuessani 15-vuotias lapsenmielellä varustettu poika niin olen viime aikoina paljonkin joutunut käsittelemään nyt jo aikuisessa mielessäni asioita, joita silloin koin. Tuo vammautuminen oli minulle niin suuri järkytys ja menetys kuin olettaa saattaakin. Tuntui kuin puolikas minua pirstoutui palasiksi siinä samalla niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kaikki suunnitelmat, mitä minulla oli silloin kovin paljon tulevaisuuden varalle kertoo myöskin siitä, miten eläväinen nuori herra minä olin. Kaikki tuo meni palasiksi yhdessä minuutissa ja olen nyt kaksitoista vuotta yrittänyt rakentaa elämääni sellaiseksi, että kokisin tuota samaa paloa elämääni ja harrastuksiini nyt ja jatkossakin. Elämässäni ei ole koskaan onneksi tarvinnut paikata mitään tyhjiötä esimerkiksi alkoholilla tai huumeilla, mitä muut ikätoverini ovat alkaneet tekemään jo hyvin nuorena. Siitä olen iloinen, että minut on kasvatettu hoitamaan asiat toisella tavalla. 

Aika paljon olen kuullut ihmisten sanovan, että asenne ratkaisee millaista elämää haluat tulevaisuudessa elää mutta ei se ihan niin mene vaikka ajatuksena onkin kauhean ihana ja vaaleanpunainen. Otetaan nyt esimerkkinä jatkuva kipu niin ei sitä saa pois vaikka asenteissaan yrittäisi kieltää sen olemassaolon. Niin ikävää kuin se onkin niin sekin asia täytyy kohdata silmästä silmään, jotta sille asialle joskus tapahtuisi jotain. Edes niinkin viisaat ihmiset kuin lääkärit ovat eivät välttämättä ymmärrä sitä, että kertomani kipu on todellinen mutta en osaa välttämättä selvittää sitä, missä kohdassa se on kovimmillaan ja mikä sen aiheuttaa niin se yleensä jää hoitamatta, koska "syytä" sille ei pystytä osoittamaan. 
On  toki totta, että omilla asenteilla pystyy vaikuttamaan tiettyyn pisteeseen saakka ja väitänkin onnistuneeni siinä kohtalaisen hyvin. Kaikesta tästä huolimatta olen yrittänyt säilyttää positiivisen asenteen elämää ja muita ihmisiä kohtaan. Mutta minä pyydän myös, että asenteita minua ja muita vammautuneita kohtaan tarkastetaan. Ei ole aina laiskuutta jos en jotain asiaa pysty tekemään vammojeni vuoksi. Minä en koskaan ole käyttänyt kipujani tekosyynä minkään asian tekemättä jättämiseen vaan kyllä se on ollut ihan todellista. Tuntuu monesti erittäin kipeältä huomata kun kyseisen asian kertoo niin sitä ei uskota tai oteta edes kuuleviin korviin. "Tuon minä olen ennenkin kuullut". Toivon, ettei sinulle käy niin kuin minulle, että opin ymmärtämään näitä asioita vasta kun tämä sattui omalle kohdalleni.

Pyydän ottamaan esimerkkiä omista vanhemmistani ja sisaruksista ja heidän lapsistaan, jotka ovat kyseesalaistamatta minut ottaneet vastaan vammaisenakin samana Timppana kuin aina aikaisemminkin vaikka välillä minua pitääkin auttaa ja kuunnella kun murheistani avaudun. Koskee ihan samalla tavalla muitakin sukulaisia.  Ja monista ystävistäni voisi ottaa mallia myös, jotka ovat olleet liikuttuneita siitä, mitä olen kokenut mutta samalla iloisia siitä, että olen edelleen elävien kirjoissa. 

Aiheellinen avautuminen viime aikojen ajatelmien vuoksi

Timppa 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti