maanantai 21. maaliskuuta 2016

Muistan sen kolarin

Tästä kirjoituksesta ei kannata kenenkään pahoittaa mieltänsä, koska en kirjoita tätä sillä, että haluaisin arvostella kenenkään toimintaa mutta minua on onnettomuudestani asti häirinnyt eräs yksityiskohta ja aion kertoa siitä seuraavassa:

On kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä, jotka ovat kertoneet minulle, että muistan sen kolarin kuin eilisen päivän, muistan mitä silloin tein ja mitä ajattelin. Oli ihmisiä, jotka halusivat tietää, mitä on tapahtunut kun paloauto ja ambulanssi tuli edelleenkin pienellä paikkakunnalla meidän perälle päin. On paljon ihmisiä, jotka kertovat, miten he kauhistuivat siitä, mitä juuri on tapahtunut. On paljon ihmisiä, jotka kenties haluavat tietää kaiken, mitä tämä prosessi on pitänyt sisällään ja yksi syy sille, miksi olen halunnut olla hiljaa tai valita tarkoin kenelle asioista kerron, koska en ole halunnut joutua perättömien juttujen kohteeksi tietentahtoen, vaikka niin onkin käynyt siitäkin huolimatta, että olen ollut varovainen. Mutta harva kysyy tai ajattelee ääneen, miten minä sen asian olen kohdannut ja mitä minä olen tehnyt tai ajatellut sen aikana kun olen maannut sairaalassa liikuntakyvyttömänä? Ei kovin moni ole siitä asiasta edes kiinnostunut, koska se on sivuseikka monelle, valitettavasti.

No minäpä kerron lyhyesti mitä se on pitänyt sisällään. Kun aloin tulemaan tajuihini jollakin tavalla hoitavat lääkärini kävivät tapaamassa minua joka päivä ainakin kerran. He halusivat varmistaa, että heidän tekemät leikkauksen ovat menneet kutakuinkin suunnitelmien mukaisesti. Kävin heidän kanssaan keskusteluja siitä, mitkä ovat todennäköisyydet sille, että kävelen. He mielummin kertoivat minulle, mitä on tehtävä ennen sitä kun sen voidaan olettaa olevan mahdollista. Yhtenä päivänä esitin Oulun yliopistollisen sairaalan apulaisylilääkäri plastiikkakirurgi Timo Kaukoselle, että uskotko sinä, että joskus kävelen vielä? Timo selvästi vaivaantui kysymyksestäni tai ainakin yllättyi, koska olin siihen mennessä halunnut keskittyä vain siihen, mitä tässä hetkessä tapahtuu ja mitä nyt voin tehdä sen eteen, että joskus kävelen. Timo tuijotti kauan aikaa kengän kärkiään vakava ilme kasvoillaan ja sanoi, että sitä en tiedä, sitä ei tiedä kukaan mutta ainut mistä me voimme pyytää apua siihen ovat korkeammat voimat. Siinä vaiheessa tajusin, että nyt on todella vakava, koska lääkäri, alansa huippuosaaja pyytää apuja korkeimmilta voimilta. Siinä vaiheessa ajattelin, että tässä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa valmistautumaan siihen, että en koskaan enää kävele. Ei se ollut silloin sen kummempaa, päätin, että mitä tahansa tulevaisuus tuo tullessaan otan sen vastaan ja elän sen mukaan.

Pian sen jälkeen jalkani tulehtui ja luonani alkoi käymään entistäkin vakavemman näköisiä lääkäreitä, jotka pohtivat kuumeisesti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Päätettiin, että jalkaani laitetaan ulkoinen tuki tukemaan sääriluun luutumista, koska merkit viittasivat siihen, että tulehdus on luun sisällä ja kyseessä on hylkimisreaktio. Tiesin, että kyseessä on iso leikkaus, joka vaatii minulta paljon niin henkisesti kuin fyysisestikin ja niinhän se vaatikin. Menetin leikkauksessa verta noin kaksi litraa, mikä on aika huomattava määrä, joten olonikin oli sen mukainen eli todella heikko. Ulkoista tukea ei kuitenkaan laitettu vaan ydinnaula oli vaihdettu isompaan, koska ensimmäinen oli liian pieni ja tämä aiheutti sen tulehduksen. Minulla oli kipupumppu noin kolmen viikon ajan, enkä oikeastaan muista tuolta ajalta mitään, koska jouduin vetämään kymmenen minuutin välein kolme milliä morfiinia suoneen. Minulla oli koko ajan outo tulehdus päällä, kuumetta yli neljäkymmentä astetta ja välillä oli jopa vaikea hengittää. Minusta tutkittiin keuhkoista ja sydämestä mahdolliset tulehdukset eikä mitään löytynyt mistään kunnes sisätautilääkäri totesi, että nyt on otettava riski ja ottaa kaikki antibiootit pois ja kas kummaa kuume laski ja tulehdusarvot normalisoituivat ja toipuminen sai alkaa reilun kuukauden päästä onnettomuudesta.

Timppa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti