maanantai 7. maaliskuuta 2016

Mistä kaikki alkoi?

Kaikki alkoi siitä kun sunnuntaina elokuun 22. päivä vuonna 2004 heräsin kummallisen aikasin kummalliseen tunteeseen, että nyt ei ole kaikki ihan kunnossa. Kuuntelin radiosta Ateenan kesäolympialaisia omassa sängyssäni pitkään ja yritin päästä kärryille siitä, mistä moinen tunne voisi johtua. Edellisenä iltana olin ollut ajelemassa kavereiden kanssa mopoilla kun se oli siinä vaiheessa elämässä tärkeintä. Kaikki asiat näyttivät vain mahdollisuuksilta niin kuin siinä iässä kuuluukin.

Kahdeksan jälkeen lähdin hakemaan postilaatikosta päivän aviisia, joka ei ollutkaan tullut sinä aamuna normaaliin aikaan postilaatikkoon. Pienten kurvailujen, nyt voin jo myöntää, että tupakanpolttelun jälkeen kurvailin kaikessa rauhassa kotiini takaisin. Sain tietenkin herättyä velipojat siihen pärinään kun olisivat halunneet vielä nukkua, pientä veljesten välistä sanailuahan siitä syntyi mutta siitä kuitenkin selvittiin ja on selvitty myöhemminkin ja tullaan aina selviämään. Lähdn vielä uudestaan katsomaan, joko lehti nyt on tullut postilaatikkoon. Ei ollut ja sitä siinä naapurin rouvan kanssa hämmästelimmikin, että mikähän nyt mahtaa olla vialla? Kolmannelle reissulle lähdinkin jo hiukan vihaisena, että jos se ei nyt ole tullut niin jo on kumma! Siltä reissulta palasinkin kolmen kuukauden päästä invataksilla syksyiseen kotipihaan. Kotona minua odotti paluustani ilahtuneet isä ja sisarukset, äiti oli mukana minua hakemassa.

Kolmannelle reissulle en enää laittanut kypärääkään päähän, koska ajattelin, että eihän siellä ketään ole kuitenkaan liikenteessä. Kuvastaa juuri sitä ylimielistä surkeaa asennetta, mikä minulla välillä iski puseroon. Ajatuksena valtavan hyvä, ettei minulle kuitenkaan mitään tule sattumaan. Siihen päälle vielä ivallinen nauru. Elämä ei kuitenkaan aina mene niin kuin itse suunnittelee ja itse haluaa sen menevän. Juuri sillä kerralla se yksi auto sattui tulemaan. Juuri sillä kerralla kun minulla ei ollut kypärää päässä. Ajoin sivutieltä maastoauton eteen ja sattui niin kurjasti, että maastoauton kuljetta ehti minut huomata mutta ei ehtinyt enää tehdä mitään. Moponi tarttui karjapuskiriin kiinni ja minä raahauduin siinä mukana koko jarrutusmatkan eli noin 15-20 metriä. Tämä on selvinnyt poliisin tekemästä "raportista".

Sen jälkeisestä ajasta en oikeastaan muista kahdelta viikolta mitään, sen muistan kun ensimmäisen kerran heräsin sairaalasta neljän päivän kuluttua ja tunnelma oli jotenkin jäykkä. Ihmettelin tietenkin tilannetta paikalla olleille vanhemmilleni ja sisaruksilleni ja he kertoivat minun olevan sairaalan teho-osastolla, koska olen ajanut kolarin maasturin kanssa. Ensimmäinen ajatus kun jotain pystyin ajattelemaan parin viikon päästä oli se, että no nyt se sattui minulle minkä en uskonut olevan edes mahdollista.

Jos tämä kyseinen autonkuljettaja joskus sattuu tämän lukemaan niin voin sanoa sinulle, että syyllisyyttä sinun ei tarvitse siitä tuntea. Elämässä sattuu ja tapahtuu paljon asioita, joille ei mahda mitään ja joskus niin kuin tässäkin tapauksessa riittää, että on väärässä paikassa väärään aikaan.

Iso kiitos tuesta kuuluu vanhemmilleni, siskoille, veljille ja ystäville siitä, että olette jaksaneet olla tukena vaikeinakin hetkinä, mitä tämä on elämässäni aiheuttanut!

Timppa

4 kommenttia:

  1. Paljon voimia ja jaksamista sinulle Timo!

    VastaaPoista
  2. Mahtava, Timo, kun oot alkanu kirjottaa! Varmasti monessa mielessä hyvä juttu. Ilmottaudun lukijaksi. :) Tsemppiä jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tulen kirjoittamaan paljon, ehkä jopa kyllästymiseen saakka 😊

      Poista