perjantai 11. maaliskuuta 2016

Minusta ei ole mihinkään.

Olen tässä viime päivien aikana saanut sosiaalisen median kautta erittäin positiivista ja rohkaisevaa palautetta siitä, että olen avautunut asioista. Myös sosiaalisen median ulkopuolella olen saanut hyvää palautetta kirjoituksistani. Aloin miettimään, kuinka vähän olen asioista avautunut kun siskoni laittoi minulle viestiä, että en ole tiennyt näistä yksityiskohdista mitään vaikka näin läheisiä olemmekin. Tai kun serkkutyttöni kertoi, ettei ole tiennyt koko asiasta yhtään mitään. Edellisessä blogitekstissäni avasinkin asiaa joten en lähde enää sille tielle.

Tässä muutaman vuoden sisällä olen ajatunut tilanteeseen, että olen ajatellut vakavasti, ettei minusta ole enää mihinkään. Koko vammautuminen vei minun elämän romukoppaan. Itse asiassa vammautumisen taakse en voi missään tapauksessa mennä niin kuin yleensä tehdään, se on erittäin väärä ja vaarallinen tie. Olen alistunut pelolle, kivulle, lukuisille pettymyksille ja jatkuvalle taistelulle, että jaksaisin jälleen aamulla herätä ja alkaa oikeasti elämään. Ennen onnettomuutta olin päättänyt tehdä kaikkeni sen eteen, että minusta tulee joku päivä poliisi. Peruskoulua oli jäljellä vuosi ja ensimmäisen viikon aikana elämäni muuttui täysin. Peruskoulun jälkeen minun piti mennä ammattikouluun rakennuspuolelle opiskelemaan kirvesmieheksi, koska olin aina rakastanut fyysistä työtä ja muutenkin harrastuksieni puolesta laittanut fysiikkaani likoon. Sen jälkeen armejaan suorittamaan asevelvollisuus ja sen jälkeen hakeutua poliisikouluun.

Ensimmäisten viikkojen aikana vammautumisen jälkeen isäni vietti aikaa kanssani sairaalassa, hän itse asiassa asui siellä niin kuin potilas. Sairaala järjesti asian, koska olin aluksi lastenosastolla niin ehkä heillä oli siihen velvollisuuskin. Isäni sanoi minulle, että nyt kun sinulta sulkeutui ne ovet, joita kohden olit menossa niin elämässä tuppaa käymään niin, että sinulle avautuu uusia ovia. Minulla oli kaukaa viisas isä, joka nyttemmin on jo edesmennyt. Tämän viikon aikana olen tai te olette auttaneet minua ymmärtämään, että tämä kirjoittaminen onkin minun juttu. En koskaan olisi uskaltanut haaveillakaan, että alan julkaisemaan omia kirjoituksiani. Olin alistinut sille ajatukselle, ettei minusta ole mihinkään, kunnes viime sunnuntaina sain idean, josta en enää uskaltanut perääntyä.

Toivoisinkin, että jokainen, joka menettää elämässään jotain olisi avoin kaikelle uudelle, ettei käy niin kuin minulle, että elämä on päämäärätöntä haahuilua eikä silloin elämä tunnu kivalle. Elämä on kuitenkin liian lyhyt käytettäväksi siihen, että alistut niille pahoille ajatuksille tai niille pahoille sanoille mitä kuulet toisilta. Itse asiassa jokin menetyskin voi avata kokonaan uuden elämän niin kuin minulle on nyt käynyt ja olen siitä erittäin iloinen!

Timppa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti