torstai 10. maaliskuuta 2016

Miksi en ole puhunut aikaisemmin?

Vastaus on, koska olen suomalainen mies. No ei, kyllähän suomalainenkin mies puhuu asioista kunhan tarpeeksi kauan pillista puristetaan. Minua puristi pillista eli kurkusta monta vuotta kunnes tämän blogin julkaisemisen jälkeen se helpotti. Ei ole mukavaa herätä joka aamu syylliseen tunteeseen, että tänäänkään minä en lähde töihin enkä näin ole kenellekään hyödyksi. Ei ole mukava tuntea, että tänäänkään toinen ihminen ei ymmärrä minua. Tämä on ollut arkeani viimeiset viisi vuotta. Kun sain työkyvyttömyyseläkepäätöksen olin siitä syvästi onnellinen, koska viimeinkin se paperisota oli ohi ja pääsen keskittymään tulevaisuuteen niin kuin kaikki muutkin. Yksi lause muutti kaiken. Etkö ymmärrä miten huono asia se on?

En.

Yksi suurimmista tekijöistä vaitioloon oli se, että minä häpesin. Häpesin omaa kohtaloani, koska se on niin erilainen muihin verrattuna. Eihän kukaan minun ympärillä olleista ihmisista ole vammautunut näin pahasti. En siis saanut vertaistukea läheisiltäni ollenkaan, koska eihän kukaan joka tälläista ei ole kokenut voi tietää mitä sinä käyt läpi päivittäin. Eihän kukaan muu tiedä kuinka ikävää on herätä aamulla kipuun kun olet illalla viimeisenä tuntenut kipua. Sitä minä olen hävennyt.

Toinen iso tekijä on se, että olen aina halunnut pitää asiani omana tietonani. Kävin muutaman vuoden terapiassa ja sitä kautta sain apua pahimpaan hätään mutta ei kukaan läheisistäni oikeasti tiedä, miten olen tämän kaiken itse kokenut. Vanhemmillani ja sisaruksilla on oma näkemys siitä miten asiat ovat menneet ja he ovat kärsineet yhtä lailla onnettomuudesta kuin minäkin. Heidän kipu on ollut henkistä. Tiedän, että sisarukseni ja vanhemmat menettivät yöunensa onnettomuuden jälkeen. Tiedän, että moni on itkenyt ja rukoillut vuokseni ja se on hienointa, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Tiedän, miltä heistä on tuntunut kun ensimmäinen on ollut onko veljeni, poikani enää elossa? Olen myös hävennyt sitä, että olen aihettanut huolta läheisillini.

Kolmas asia on se, että olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa jokainen luonnollisestikin tietää, mitä minulle on tapahtunut. Jokainen luulee tietävänsä asioiden kulun mutta oikeasti sitä ei minun lisäkseni tiedä kuin lähimmät sukulaiseni. Pienellä paikkakunnalla on joutunut olemaan erittäin varovainen siitä mitä ihmisille kertoo, koska jokainen meistä tietää, että asiat leviävät rikkinäisen puhelimen periaatteella eteenpäin. Hyvä tai oikeastaan huono esimerkki siitä on kun seuraavana päivänä siskoni oli kuullut koulussa jonkun tytön julistavan, että olin mennyt hakemaan postia ja kuollut..

Neljäs iso tekijä on se, että valitettavan moni haluaa kuulla vain sankaritarinaa siitä kuinka minä olen selvinnyt hengissä, kovin moni ei halua kuulla, mitä todellisuudessa tunnen ja ajattelen asiaan liittyen. Noin kuukausi sitten olin silmäleikkauksessa ja sairaanhoitajan kanssa tuli tämä onnettomuus esille niin häkellyin kun hän oli niin valtavan kiinnostunut asiasta. Kerroin hänelle ihan rehellisesti asioista niin ajattelin, että ehkä näistä olisi hyvä alkaa puhumaan enemmänkin. Ulkoisista vammoista on kauhean helppo kaikkien kanssa puhua, jokainen ymmärtää mitä avomurtuma, amputaatio tai 12 tunnin leikkaus käytännössmä merkitsee mutta kun puheeksi tulee aivovamma niin alkaa olemaan aina hiljaista. On erittäin surullista, miten vähän ihmiset aivovammoista tietävät ja on erittäin surullista, miten vähän tietoutta siitä halutaan lisätä vaikka meillä on sitä varten aivovammaliitto,

Näistä asioista johtuen olen kirjoittanut paljonkin näistä tapahtumista vielä paljon tarkemmin ja olenkin päättänyt, että tulen julkaisemaan kirjan, koska minulla on pakottava tarve saada purkaa koko tarina varsin yksityiskohtaisesti, jotta kaikki pääsisivät kärryille miten asiat oikeasti ovat.


Timppa

2 kommenttia: