keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Mikä sinä luulet olevasi?

Otsikko ei ehkä suoranaisesti liity aiheeseen mistä haluan kirjoittaa mutta se on yksi tärkeä kysymys minkä minä itselleni silloin tällöin esitän.

Nimittäin hyvin usein minulle esitetään hiukan tungetteleviakin kysymyksiä siitä, miksi minä en ole naimisissa tai miksei minulla ole perhettä? Oletko homo tai muuten sairas? Noh, vastauksia on varmasti monta mutta jälkinmäiseen kysymykseen on helppo vastata vaikka ehkä ei sitä tarvitsisi tehdä. En minä ole. Myöskin itse olen monesti tätä asiaa pohtinut ja se on  hyvin monesti aika syvältä riipaissut miehisestä mielestäni, että miksi tosiaan näin on, onko minussa joku vika tai jotain muuta miksi en kenellekään kelpaa? Näitä asioita varmasti meistä jokainen puntaroi muutaman kerran elämänsä aikana mutta omalta kohdaltani löydän siihen syyn.

Olen liian montaa kertaa törmännyt ihmiseen, jonka olen muutamien viikkojen tai kuukausien päästä huomannut hoitavan minua kuin potilastaan. En tykkää siitä tunteesta, että olen nyt jollekin vain asiakas ja minun täytyy nyt yrittää käyttäytyä asiallisesti kun kaikkiahan minua vähänkään tuntevat tietävät, että minä en ole asiallinen. Koskaan. Olen vain oma itseni.Hoitosuhteetkin katkeavat joskus ja niin on käynyt näillekin suhteille. Enkä koskaan ole halunnut tyytyä sellaiseen, missä minulla ei ole täysin hyvä olla, koska pidän sitä ajanhukkana molempien osapuolten taholta. Minua on yli kymmenen vuotta haastettu ajattelemaan, että mitä sinä haluat elämältäsi ja sen olen viimein myöskin oivaltanut. 

Siitäpä johtuen moni esittääkin ivallisen kysymyksen, mikä sinä luulet olevasi? En luule oikeastaan enää yhtään mitään mutta tiedän olevani tasavertainen ihminen vammoistani ja rajoitteistani huolimatta vaikka ehkä olisi helpompaa alistua niin sanottuun kohtaloon ja vaipua kakkosluokan kansalaisen asemaan mutta minä en sitä oikeen suostu tekemään. Olen toki liian monesti jäänyt porukan ulkopuolelle kun minulla ei perhettä ole ja se on aina tuntunut todella ikävälle. Totta kai samassa elämäntilanteessa elävät ihmiset viettävät aikaansa keskenään mutta miksi se pitää tehdä niin korostetusti. Miksi ei voisi olla avoin ja antaa erilaisessakin elämäntilanteessa olevan ihmisen olla lähellä? Jo siitä lähtien kun kaverini lähtivät armejaan olen kokenut jääväni lähes kaiken ulkopuolelle, koska en minä voi osallistua keskusteluun, mitä kersantti Korhonen missäkin tilanteessa sanoo. Ja sitten kun minulta on kysytty, että milloin sinä menet armejaan niin on joutunut vastaamaan, että en minä mene, minulla on niin sanotut C-miehen paperit. Ai hullun paperit ja vielä naurunremakka päälle. Näitä on saanut aika monesti itku kurkussa kuunnella kun olisi halunnut, että elämä menee toisin.

Meistähän kukaan ei voi vaikuttaa siihen, että jos vaikka mieli joku päivä sairastuu ja sitten onkin ikävä tunne, että pitikin nauraa sille, jolla oli ne "hullunpaperit" vaikka kyse taisi ollakin ihan muusta. Sanomani onkin se, että jos joku sattuu olemaan hiukan erilainen kuin sinä tai sinun tuntemat ihmiset niin ei häntä tarvitse tuomita tai lokeroida mitenkään. Ihmiset ovat vain ihmisiä ja sillä sipuli.

Timppa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti