torstai 31. maaliskuuta 2016

Haaveita vain - eikö niin?

Ne, jotka minua vähänkään tuntevat ovat varmasti huomanneet, kuinka kova olen suunnittelemaan jos jonkinlaista hanketta elämässäni. Kyse ei oikeastaan ole suunnittelusta vaan ääneen haaveilusta. Minun elämäntilanteessa on erittäin terapeuttista haaveilla asioista, mitä elämältään haluaa. En edes kaikkea viitsi sanoa ääneen, mistä tälläkin hetkellä haaveilen. On ne niin pähkähulluja ideoita, että olen välillä itsekin huolissani niistä. Mutta suurin osa haaveista on ihan sellaisia, joita voisin ihan tosissankin toteuttaa.

On kuitenkin ollut tyrmistyttävää, kuinka moni ihminen on valmis heti teilaamaan, että ei tuo nyt tule koskaan toteutumaan ja mitä sinä nyt tuollaisia höpöjä puhut. On myönnettävä, että usein tulee laitettua vähän värikynää mukaan ja sitä kautta tulee väärinkäsityksiä. Mutta kuitenkin pieniltäkin tuntuvat haaveet ovat ihmisille tärkeitä, ainakin minulle. Ilman haaveita en olisi jaksanut päivääkään  22.8.2004 jälkeen. Ensimmäinen todella kaukaiselta tuntuva haave oli se, että joskus vielä pääsisin kävelemään ja silloinkin hoitaja pyysi tarkistamaan tuota suunnitelmaa vielä uudestaan. Päätin, että vuoden päästä kävelen jollakin ilveellä ja pidin siitä kiinni vaikka minua yritettiin toppuutella. Puolen vuoden päästä siitä kävelin ilman minkäänlaista tukea. Jos minulle olisi syksyllä sanottu, että puolen vuoden päästä kävelet ilman tukea niin olisin purskahtanut itkuun, koska niin kaukaiselta se silloin tuntui. Kannatti olla jääräpää kuitenkin nimittäin siitä päättäväisyydestä oli apua ja paljon. Missään vaiheessa en halunnut antaa periksi vaan ajattelin, että teen joka päivä oman osuuteni niin hyvin kuin pystyn, koska muuten en voinut asiaan vaikuttaa. Tuo prosessi alkoi siitä, että sain lääkäriltä luvan istua minuutin sänkyni reunalla jalka alaspäin, jotta jalka tottuu siihen, että siellä kiertää veri. Ensimmäisellä kerralla pystyin istumaan kaksikymmentä sekuntia, toisella kerralla kolmekymmentä ja niin edelleen. Lähtötilanne ei ollut hirveän rohkaiseva mutta päätös oli tehty ja siitä ei luistettu.

Nykyään, kun elän kipujen valtaavaa elämää päivästä toiseen niin haaveilen siitä, että jonakin päivänä tätä raivostuttavaa hermosärkyä ei ole. Sitä päivää ei todennäköisesti enää koskaan tule mutta haaveilen siitä silti niin se auttaa jaksamaan. Se, että jaksan kuitenkin hymyillä ja olla leikkisä on jotakin sellaista mihin minä en voi vaikuttaa, se voima tulee jostain muualta. Olen kyllä kuullut monenlaisia tarinoita siitä, miten on käynyt ihmisille, jotka joutuvat tälläisten kipujen kanssa tulemaan toimeen, moni ei jaksa sitä vaan ratkaisuna on se, mitä minä en edes halua ääneen sanoa. Sen verran moni läheinenkin ystävä on siihen ratkaisuun päätynyt. Pieniä ovat minun haaveet mutta kummasti ne auttavat jaksamaan. En rakentele pilvilinnoja mutta toivoisin silti niitä olevan olemassa.

Ainiin, hyvää kevättä! Huomenna onko aprillipäivä. Päivä, jolloin isäni menehtyi vuonna 2006, joten en hirveästi tykkää pilailla huomenna.

Timppa

2 kommenttia:

  1. Hyvä Timo! Tykkään noista sinun suunnitteluista ja haaveiluista. Ne on tärkeitä itse kunkin kohdalla. Jos on haaveita, voi joku haave jonain päivänä toteutuakin. Haaveet pitävät elämän kiinnostavana. Jatkahan samaan malliin. :) p.s. Kahvilahaave takaraivossa edelleen. ;D

    VastaaPoista
  2. Kyllä se näin on ja se kahvilajuttu on edelleen voimassa. Mulla on siihen selvä visio miten se pitäs toteuttaa :)

    VastaaPoista